JUOPPOHULLUN PÄIVÄKIRJA AUTOMAATTI TEKSTI30.11.1998 Maanantai (viikko 49)Ei vielä, lupasi kirjoittaa sunnuntaille... Dani
Ei vielä, lupasi kirjoittaa sunnuntaille... Dani
Ei vielä, lupasi kirjoittaa sunnuntaille... Dani
Ei vielä, lupasi kirjoittaa sunnuntaille... Dani
Ei vielä, lupasi kirjoittaa sunnuntaille... Dani
Ei vielä, lupasi kirjoittaa sunnuntaille... Dani
Katselin iltapäivälehdistä kuinka vitusti kirjailijat ansaitsevat. Päätin ryhtyä välittömästi kirjailijaksi. Ajattelin kuitenkin kirjoittaa moderneja aikuisten satuja, koska aikuisille ei ole juurikaan satukirjoja. Hyvä idea! Hullua, ehdin olla vain viisi minuuttia luova kirjailija, kun jo kaaduin luomistuskissani suoraan jääkaappiin. Onneksi siellä oli monta pulloa sanahelinän ammentamista helpottavaa eliksiiriä jäljellä. Vaikka join heittämällä pullollisen temppulientä turpaan, niin silti multa puuttui edelleen yksi elementti tulevasta kirjastani. Aihe. Onneksi telkkarista tuli linnanjuhlat ja parahiksi kuvaan teputteli Paavo Väyrynen. Bingo, se on siinä - vitun kova aihe! KOTINI OMPI LINNANI Aluksi järjestettiin hassu linnaruletti nimeltään, ”Paavo”. Vieraat katselivat linnan akkunoista seuraavaa leikkiä: Pave vaati kutsukorttiaan esittämällä, että hänen oikeastaan pitäisi päästä sisään. Kivitalonkokoiset vahtimestarit pysyivät kuitenkin lujina: “Ei tästä ovesta vaan euro-edustajat menevät Mariankadun puolelta.” Paavo meni Mariankadun puolelle, jossa puolestaan opastettiin, “entiset ministerit käyttävät pääovea jne”. Näin linnan vahtimestarit pyörittelivät Paavoa myötä- ja vastapäivään, yhä uudestaan ja uudestaan. “Ei täältä vaan tuolta...” Tässä helvetillisessä pyörityksessä Paavo meni niin sekaisin, että alkoi kiertää jo väärää korttelia. Siellä hän rynkytti frakki päällä parkkipirkkojen pääkonttorin ovia kunniamerkit kilisten. Lopulta Paavo, ex-presidenttiehdokas pääsi sisään, viimeisenä. Ulkona ramppaaminen synnytti Paavossa hiukovan nälän. “Äkkiä voileipäpöytään ja kuumaa kahvia litkimään”, ajatteli Paavo toivorikkaana. Mutta juuri kun hän oli nappaamassa herkullisen savukalapiiraan lautaselleen, joku tarttui takaapäin hirvittävän kovasti Paavon muutenkin herkästä kurkusta kiinni. Paavo tunsi, kuinka hän ei tuntenut enää maata jalkojensa alla. Hän oli tietämättään matkalla linnan kellariin. Kovaa poliittista peliä kokenut kallo vaan kopisi kivirappusiin, kun joutuisasti kirmattiin linnan alkeelliseen ruokapöytään. Kurkusta tiukasti puristaen Paavo iskettiin istumaan puupallille. Nyt hän saattoi vihdoin haukankatseellaan tarkistaa, ken oli näin julkean teon tohtinut tehdä? Paavoa alkoi hymyilyttää. Hän arveli olevansa piilokamerassa. “Tuohan on selvästi siitä hierovasuihku-mainoksesta se hierojamies”, muisteli Paavo isoa turkkilaisennäköistä puolialastonta jättiä. Totuus alkoi hiljalleen valjeta Paavolle, kun tämä “hierojamies” kantoi Paven eteen emalisen pesuvadin, joka oli piripintaan täynnä edelleen kiehuvaa paksua lihasoppaa. “Syö, tai läsähtää!”, karjaisi körmyniska niin, että Paavolla oikein tukka hulmahti. “Aivan, mutta nähkääs, kun tätä soppaa on aika kosolti ja toisekseen, se vaikuttaa aika kuumalta”, koetti Paavo diplomatiansa tehoa. “Syö, ennenkuin jäähtyy”, mylvi tämä jättiläinen. Isännän otsa oli niin kurtullaan, ettei tahtonut silmiä löytää sen alta. Paavo kyllä arvasi katseen laadun. Ihmisjärkäle haki isomman puukauhan, jotta vanki suoriutuisi urakastaan nopeammin. Varovainen lipitys ja vartijan koriseva raskas hengitys kaikuivat linnan kellarissa. Mitään muuta ei sitten kuulunutkaan. Sopassa perunat, lantut, sellerit, palsternakat, sipulit, nauriit ja valkosipulit olivat kaikki kokonaisina ja tietysti kuorimattomina. Lihaa siinä oli hyvin vähän, juuri sen verran mitä naudan rustoissa, jänteissä ja nivelissä on. Häränhännän kappaleissa taisi olla eniten lihaa. Pippurit oli kyllä jauhettu, mutta niitä olikin pari isoa kappaa kuin myös karkeaa merisuolaa. Pikantin lisän antoi tuopillinen tabascoa, joka oli hulautettu liemen jatkoksi. Kun isäntä oli vahtinut, että hikotteleva vieras oli nielaissut viimeisenkin ruston iski hän ruokajuoman pöytään. Yltä päältä hiessä Paavo pujotti vapisevan kouransa litran saksalaisen tuopin kahvaan ja päätti huuhdella rakoille palaneen suunsa. “Mitä helvettiä, tämähän on pontikkaa!”, kiljui Paavo suu tulessa. “Juo, se on hyvää, tai kietaisen pääsi juurineen irti”, meuhkasi ihmistalo. Taas kellarissa kuului tasainen lipitys pienten röyhtyjen säestäminä. Paavo koitti piristää itseään tokaisemalla vähän väliä, ”otetaan taas ettei maku unohdu!”. Nyt oli aika lähteä juhlimaan, kaikki oli syöty ja juotu. Jättiläinen nappasi Paavoa soppatorvesta kiinni ja lähti raahaamaan tätä juhlakerrokseen. Suuren salin oven raossa tapahtui salamannopea ero näiden kahden juhlijan välillä. Paavo sinkoutui keskellä ensimmäistä valssia. Siellä se pyöri yksinään ihmisten joukossa. Tv-lamppujen kirkkaat valot ja kuumuus saivat aikaan nk. akuutin pahoinvoinnin. Monet vieraista ihastelivatkin, “oletpas sinä ansioitunut sitten viime näkemän, on rintamus niin värikkäänä että... Hienoja prenikoita!”. Paavo koitti löytää nopeasti takkinsa. Nyt tuntui siltä, että maailma pyörii, mutta Paavon kannalta vaan väärään suuntaan. Paavoa oli jo juhlien alussa kieputettu ovelta ovelle, joten hänellä ei ollut harmainta aavistusta pompan nykyisestä sijainnista. Ihmisten kirkuminen ja oksennuskohtaukset herättivät myös kahden paikalla olleen presidentin huomion. Kun he huomasivat ken oli sotkun aiheuttaja, lähtivät he kaulakahleet kilisten perään. Toinen otti niskasta, ja toinen nilkoista kun yhdessä lähdettiin raahaamaan tätä paljastuskirjailijaa omalle autolleen. Presidentit istuttivat Paavon kuljettajan pukille ja starttasivat ystävällisesti autonkin valmiiksi. Paavo ihmetteli maailman menoa ratin takaa. “Ei helvetti, kaksi pressaa samoissa juhlissa. Ei näin olisi ollut Kekkosen aikana. Täytyy varmaan lähtee himppeen miettimään asioita”. Paavon pistäessä vaihdetta silmään pötkähti hänen humalaiseen päähänsä uusi ongelma: “onko sittenkään ihan järkevää, että kansa saa päättää?”. Sen pituinen se. |
